Saimme tällaisen tehtävän. Aloitetaanpa vaikka siitä terveydestä. Fyysisesti olen perushyvässä kunnossa, jaksan tehdä kaikenlaista kantamista ja kävelyä yllättävänkin paljon. Sairastelen jonkin verran vuodessa ja selkäni tuppaa menemään jumiin, eikä siitä johtuvat päänsäryt ole niin kamalia. Kaikki menee aikanaan pois. En pelkää pieniä haavereita enkä juuri jaksa välittää säryistä.
Mutta terveys ei ole vain sitä fyysistä. Psyykkeeni on hyvässä kunnossa ja se auttaa minua pitämään itseni kasassa ja jatkamaan eteenpäin vaikka välillä olisikin vastoinkäymisiä. Mutta pääni ei aina tykkää uskaltaa ja haluta kokeilla. Esimerkiksi nuket karmivat minua. Ja pelkään korkeita paikkoja, kuten olen tänään tehnyt mielestäni selväksi. Korkealla oleminen ei ole niin paha juttu, jos koen olevani turvassa, mutta flowparkissa olin melkein hysteerinen, kun piti hypätä alas. Ja seinää pitkin alastulo ei onnistunut, ei tuntunut hyvältä mennä liian lähelle kaidetta katsomaan alas.
Nukkejuttua en oikein osaa selittää. Ne ahdistavat ja häiritsevät minua. Mutta korkeat paikat minä hallitsen, kunhan sieltä ei tarvitse tulla ihan miten tahansa alas. Avainsanana korkeissa paikoissa luottamus. Jos nuoret ja epäilevät aivoni eivät ymmärrä jotain tai jos olen epävarma, turkin haluan kokeilla luottaa. Pelot ovat heikkouksia, ja minä kyllä pyrin työstämään niitä, mutta haluan muistuttaa että pakottaminen ei auta. Lisäksi rohkaisut ovat ihan kivoja, mutta jos en itse pysty kääntämään päätäni ja pelkoni voittaa, se vie erän. Minulla on yhä aikaa voittaa se, vaikkakin se olisi pikkuruisin askelin.
Lisäksi olen kyllä ylpeä, sillä minä yritin kyllä voittaa tänään pelkoni. Ja vaikken onnistunutkaan, minä silti YRITIN. En hylännyt ajatusta suoralta kädeltä. Me käymme pahimmat kamppailumme itsemme kanssa, päämme sisällä. Toisille yrittäminen on itsessään voittoa, toisille se on osa sitä. Jos et osaa uida ja pelkosi on hukkua, miten itse regoisit kun sinua houkuteltaisiin hyppäämään laiturilta järveen?
Arvoni ovat aika yksinkertaiset. Itse pyrin hyväksymään ja siten tulemaan hyväksytyksi. Pyrin olemaan avulias ja ystävällinen. Mutta minun ajattelutapani kääntyy välillä päälaelleen. Jos joku tekee pahaa, minussa herää halu tehdä hänelle pahaa takaisin. Osaan kuitenkin hillitä itseäni, jolloin helposti ajatellaan, että peräännyn ja annan kaiken tapahtua vastustelematta. Toisinaan kuitenkin reagoin vahingossa, sanoilla tai teoilla, joita häpeän myöhemmin. Pyrin tulemaan vahvaksi.
Minä arvosta muita ihmisiä. Ihailen toisten vahvuuksia ja ajatusmaailmoja, olen hyvin utelias. Minä en ikinä tee väärin katumatta heti jälkeenpäin ja vähintään haluan pyytää anteeksi. En vain aina osaa, me kaikki lankeamme välillä ylpeyteemme.
Minun arvoni ovat naiivit. Minä haluan lapsen lailla uskoa hyvään. Haluan uskoa, että kun on nöyrä, ahkera ja ystävällinen, saa viimeistään lopussa palkinnon. Ja nuo ominaisuudet ovat hyveitä, kun niitä nuodattaa poikkauksetta. Vaikka se olisi vaikeaa.
Eksyin ehkä vähän aiheista, mutta sellaista se liian luova kirjoittaminen on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti