Muonio, osa 2 | Heavy breathing

Harjoittelua enää muutama päivä jäljellä. Alkaa pikkuhiljaa kyllä puhalluttaa ja voisin vähän katsoa taaksepäin, että mitä tässä tulikaan tehtyä. Summa summarum, olen ollut koskessa, keittämässä kahvia, ajanut autolla, auttanut siivoojia (BTW se sänkyjen petaaminen sujuu jo aika ärhäkkää tahtia), tarjoillut, ollut vastaanotossa ja mitä kaikkea muuta. Niin, ja tehnyt sitä työtä, mikä on minusta hyvin kaukana tänä päivänä; istunut tuntitolkulla koneella. Unohtanut kellon ja tehnyt oikeasti työtä niin, että voin sanoa olevan todella tyytyväinen työtulokseeni.

Tosin totesinkin, että hyväksyn nöyrästi kohtaloni jos en revi pelkkiä kolmosia; olen jo yläasteella ymmärtänyt, etteivät arvosanat kerro kaikkea. Se ei kerro, miten paljon hikeä, verta ja kyyneleitä on vuodatettu. Se ei kerro sitä, miltä kaikki on tuntunut ja miten vaikealta jokin asia voi itsestä tuntua. Olen siis tyytyväinen omaan työhöni; eihän kukaan muu välttämättä näe miten paljon kamppailen tai uhraan omaa fyysistä ja psyykkistä minääni. Tein parhaani, niin kuin tähänkin asti ja olen kehittynyt jälleen ihmisenä uuteen suuntaan.

Olen todella tyytyväinen koko harjoitteluun. Olen saanut kokea ja kuulla ja oppia asioita mahtavalta työtiimiltä ja päässyt näkemään ammattilaisia isoilla kirjaimilla ja luonteilla, sydämellä ja taidolla. Olen aiemmin todennut, että parhaat oppaat näkevät maailman tuhansien asiakkaisen silmin. Laajennetaanpa sitäkin käsitettä; parhaat asiakaspalvelutöitä tekevät osaavat katsoa tuhansin silmin, kuulla monia eri kieliä ja voittaa haasteellisiakin vaikeuksia iästä, sukupuolesta ja synnyinmaasta välittämättä.

Erityisesti jos joku minun kanssa nyt kesällä työskennellyt lukee tätä, olette aivan mahtavia ja minä arvostan teitä erittäin suuresti. En ole kertaakaan nähnyt teidän kohtelevan toisia huonosti, en ole kertaakaan nähnyt epäammattimaisuutta. Te olette täyttä kultaa varpaista hiuksiin asti. Ja teidän työnne on hyvin tärkeää, vaikkei se välillä siltä tuntuisikaan. Olen todella onnekas jos saan jatkossakin työskennellä teidänkaltaistenne ihmisten kanssa ja vannon, että tulen aina kehumaan ja arvostamaan teitä kaikkia.

Huh. Kohta olisi kotiinlähdön aika. Huomenna rakkaat vanhempani saapuvat tänne morjenstamaan ja tutustumaan Harrinivaan. Olen niin onnellinen, sillä nyt he näkevät tämän uskomattoman satumaisen paikan ja nämä upeat työtoverini.

Huomenna on ensimmäinen arviointi (kääk) ja torstaina toinen. Toivottavasti se minun parhaani on myös merkinnyt heille jotain.

Loppuun vielä pakollisia kuvia. Koska ilman todisteita mitään ei ole tapahtunut…

Etsi kuvasta poro; koska kaikkien pitää tankata!

Melkkareitit talvella... Muy bien!

Ei ollu kyl hiihtäjiä paikalla...

Pyydä tavallinen kola; saa tällainen hirvitys eteen. Pisimmän korren vedin kyllä, äijällähän on tikku silmässä! Olikohan tämä(kin) jotain vihjailua...

Vika lentokenttätransferi, opasta odotellessa!

Muonio, osa 2 | Heinäkuun puolella

Niin se aika vaan kuluu. Alkaa olla asiat sellaisella mallilla, että itseä melkein pelottaa miten pitkä matka on kuljettu vuodessa. Odotan innolla omaa kesälomaani, mutta sitä ennen pitäisi sanoa Muoniolle heihei taas joksikin aikaa. Pelottavaa tämä tällainen, mutta pitäähän sitä joskus lähteä eteläänkin.

Jahas, mitä sitä ollaankaan tehty? Olen ollut nyt parikin kertaa mukana koskenlaskussa ja selkä kyllä muistuttaa, että ei ole melonut hetkeen. Ei nyt ihan kunnon päälle vielä käynyt, mutta lihakset tykkäävät vetää jumiin.

Olen myös auttanut siivoojia. Ja olen ollut tuotteistamisen kanssa ahkera tyttö, eli päätä saa taputtaa ainakin sillä lailla kuvainnollisesti. Ja kohta pääsen (varmaan torstaina) tekemään respahommia, jahka autan ensin Jeriksellä ryhmän kanssa ja keskiviikkona teen tarjoiluvuoron. Eli ei se tekeminen näytä ihan vielä loppuvan kesken kuitenkaan.

Täällä ollessa olen havainnut selkeitä eroja etelään verrattuna. Lappalaiset elävät selkeästi kiireettömämpää elämää ja osaavat pysähtyä miettimään ennen kuin tekevät. Ainakin noin niinkuin yleispätevästi sanottuna. Lisäksi kaikki kalastavat. Kyllä, aibvan kaikki.

Suurin osa on kesällä työttämänä tai vähän työllistettynä, mikä antaa heille mahdollisuuden soutaa lohta. Se on isoin juttu mitä täällä tapahtuu, aioastaan rauhoituksen ajan he malttavat pysyä poissa vedestä. Hotellikin myy kalastuslupia jotka oikeasti menevät kaupaksi. Eli aika kalanhajuista meininkiä.

Ja sitten se sääsket ja mäkäräiset. Hyi kamala. Etelässä olevat pikkuitikat eivät vedä missään mielessäkään vertoja näille janoisille vampyyreille, jotka eivät kauheasti katso ketä purevat, mihin purevat tai milloin purevat. Nimimerkillä nilkat syöty, niska syöty, kädet, reidet, pohkeet, you name it! Itse yritin sinnitellä mahdollisimman pitkään ilman mitään myrkkyjä, mutta päädyin sitten lopulta ostamaan pikiöljyä. Se on mielestäni tehokkaampi kuin Off-sumutteet.

Pikiöljyn hauska puoli on tosin siinä, että se pitää kaikki poissa; itikat, ihmiset, eläimet... Eli se kairkoittaa ihan kaikki. Vahva terven tuoksu voi aiheuttaa pientä huippausta tottumattomaan nenään. Jos on ikinä ollut juuri tervetulla sillalla, se tuoksu ei ole mitään pikiöljyyn verrattuna. Tosin; voimakkaalta tuoksuvana saa olla aika omissa oloissaan kaikilta.

Eipä siinä, eiköhän tuossa ole tekstiä ihan riittämiin.

Pubi <3

Tilaa on... vai onko?

Muonio, osa 2 | Karuselli pyörii ympäri, ympäri...

Huijui. Onpa taas ollut aika hyppimistä ja pomppimista tämäkin tällainen. Taas on vierähtänyt melkein viikko edellisestä päivityksestä, ehkä olisi hyvä aika rustailla kuulumisia.

Eli. Respajutut on nyt jäänyt vähän taka-alalle, tosin jotain pikkuhommia olen heillekin tehnyt. Mm. lievää tietoteknistä apua olen osannut antaa aika-ajoin, minun ikäpolveni kun osaa ihan näppärästi koneiden käyttöä (tosin ne hienosäätöjutut jätän kyllä muille). Ja nahkatakkinen tyttö on heittänyt rotsin sivuun ja kunnon ulkotakin kehiin, sillä koskenlaskijoita on riittänyt. Lisäksi olen ottanut tuon varustevaraston haltuun ja järjestellyt ja siivoillut sen vähän siedettävämmäksi. Uusi lempinimi on Hanneli. Älkää kysykö miksi, tietäjät tietää.

Voisin siis jopa kahuskella, että keitän parhaat nokipannukahvit. Tai ainakin se laatu alkaa tasaantua aika hyvin. Lisäksi nuotion sytyttäminen sujuu koko ajan paremmin. Minusta tuntuu, että olen noesta musta jatkuvasti, vaikka vitivalkea albiino olen edeleenkin.

Olen myös päässyt välissä Torassieppiin ja tulevana maanantaina ja tiistaina moottori vie Jerikselle avustamaan. Nyt tosin pitäisi ottaa enemmän haltuun sitä respaa tämän kuun aikana. Eli en kuitenkaan ole pysynyt vain täällä Harrinivassa. Ja ai että, miltä se tuntuikaan matkata Torassieppiin.

Tuotteistamista on kanssa tehty aika kohinalla eteenpäin. Kokousasiakkaiden pakettihommat on aika lailla viimeisiä silauksia vaille valmiina, eli ehkäpä käteni jälki näkyy täällä myynnissäkin! Jännittävä ajatus, joskin itse tykkään kuitenkin himpun verran enemmän siitä toteutuspuolella hyppimisestä.

Ja nyt sen uutisen voi varmaan tännekin julkaista. Palaan takaisin Muonioon syksyllä. Sain kuin sainkin sen oppisopimuspaikan niinkuin ihan aikuisten oikeasti. Olen aivan täpinöissäni ja riemuissani. Minusta tulee ihan oikea poika! Eikun siis eräopas. Eräopas. Eräjorma.

Se on tietyllä tapaa looginen kehitys minulle, kun muistelen millainen olen ollut lapsena ja miten olen haikaillut silloin jo lappiin, kiitos naapurintytön. Se kaikki vain meni hetkeksi pinnan alle niinkutsutussa siviilisaatiosa asuessa lähempänä kaupunkia. Voit ottaa suomalaisen pois metsästä mutta et metsää suomalaisesta. kai se on jokin ikivahna vaisto, kaipuu metsään. Tai sitten se olen vain minä. Oli miten oli, näihin oman maailmani ympäriinsäkääntäneiden asioiden kertomiseen jätän tämän tekstin. Nähdään sit syssymmällä.

Juhannuskokko á la Pietikäiset, muutama minuutti sytyttämisen jälkeen!